Vauvakato-keskustelussa on kammottava musta aukko.
”Halu matkustaa ja kokea maailmaa. Ilmastoahdistus. Uranälkä. Hallituksen perhepolitiikka. Kehno palkka ja työttömyys. Sopivan isäehdokkaan puute. Päiväkotipaikkojen vähäisyys. Lapsettomuus. Omat karvaat kokemukset huonoista vanhemmista”.
Tässä muutama poiminta selittämään Suomen vauvakatoa, samaa ilmiötä, joka Etelä-Eurooppaa on kurittanut jo pitkään. Tilastokeskuksen uuden ennusteen mukaan Suomen väkiluvun lasku alkaa 12 vuoden kuluttua. Suomalaisesta tulee harvinaista herkkua. Koko vauvakatokeskustelussa on kammottava musta aukko, se tärkein syy.
Neljä lasta synnyttäneenä alan tuntea itseni todelliseksi tilastopoikkeamaksi – ajoittain myös ilmastorikolliseksi. Olen uskaltautunut äidiksi huolimatta monista alussa listatuista syistä. Monet uhkakuvat ovat kohdallani realisoituneet.
Vanhemmuudella on ollut hintansa: kutistunut palkka- ja eläkekertymä, menetetyt työtilaisuudet, unihäiriöt, loputtomat rahanreiät, oman tilan menetys, mustat silmänaluset ja teinikapinoiden sietämättömyys. Kyläilykutsut tyrehtyivät jo kolmannen lapsen kohdalla eikä perheemme (laillisesti) mahdu enää yhteen autoonkaan.
Silti pidän näitä vähäisenä menetyksenä siitä, mitä vanhemmuus on antanut. Nykyisessä keskustelussa minua kiusaa se, että siitä puuttuvat täysin sanat rakkaus ja välittäminen. Kolmekymppisenä, ennen esikoiseni syntymää, en muista edes kokeneeni polttavaa vauvakuumetta, vaan se puhkesi vasta ensimmäisen lapsen synnyttyä ja kroonistui. Oli kuin olisi astunut Narnian vaatekaapista uuteen ihmeelliseen maailmaan.
Lapseni ovat tuoneet merkitystä, järkeä ja järjettömyyttä, naurua ja kyyneleitä, kinasteluja ja halauksia. Kun olen vanha, toivon yhä saavani niitä heidän lapsiltaan. Omia lapsiani muistutan vanhemmuuden hyvistä puolista – toivon heidän myös näkevän, kuinka nautin heidän olemassaolostaan.
Kautta historian jälkikasvu on ollut osa sosiaaliturvaa, kaikissa kulttuureissa. Mutta jos julkinen keskustelu tai oma kokemus vanhemmuudesta ei lainkaan korosta vanhemmuuden plussapuolia, on vaikea oivaltaa lapsen arvoa muuna kuin BKT-lukuna.
Vaikka vanhenemme, pysymme yhä lapsina. Kun vierailen muistisairaan isäni luona hoivakodissa, mietin, mikä hänen kohtalonsa olisi ilman perhettä. Aitoa välittämistä on yksinäisen vaikea ostaa edes isolla eläkekertymällä.
Vanhemmuuden syvin onni on kätkössä. Se ei hevin avaudu ulkopuoliselle eikä se antaudu vertailuun. Juuri siksi se on armollista hänelle, joka ei voi tai halua saada lasta. Jos lapsen saamisen järkevyyttä arvioi vain ulkoapäin tai tiliotteen numeroina, on riskinä nähdä vain sen kustannukset ja vaivat, jolloin rohkeus rapisee.
Oliko politiikalla, ilmastolla tai taloudellisilla kannusteilla vaikutusta valintaani toivoa niin monta lasta? Jossakin määrin, mutta suurin selitys löytyy pääni sisältä. Halusin elämääni vieläkin enemmän rakkautta ja tärkeitä ihmisiä riskeistä huolimatta – ja sain niitä. Vauvakato-analyysi osuu harhaan, jos syitä selvitetään vain taskulaskimella. Se laskee hyvin numeroita, eipä juuri muuta.
Unna Lehtipuu
Kirjoittaja on Viestintätoimisto Framillan toimitusjohtaja, tietokirjailija ja espoolainen suurperheen äiti. Rahan, ajan ja talentin teemoja hän pohtii myös kirjoissa Timanttipesula (2016), Rikastamo (2018) ja Sijoittajaksi 7 päivässä (2019).
#vauvakato #vanhemmuus
TIMANTTIPESULA 