Paras tarina tekee tikuista asiaa

Tyttäreni on elämäni rankin koulu – ja niin rakas. Kun hän täytti pari vuotta, äitiyteni sai lisänimikkeen “omaishoitaja”. Jossakin vaiheessa lakkasin kirjaamasta hänen vauvakirjaansa merkintöjä ensimmäisistä hampaista, joululahjoista tai veikeistä jutuista, koska ajattelin, ettei hän sitä tietoa itse tarvitse. Tarvitsenko minä?

Nyt tytär on jo kahdeksan vuotta, eikä ensimmäistä sanaa ole tullut. Todennäköisesti ei koskaan tule. Hän on hetken lapsi, ja opettaa meille kaikille läheisilleen hetkessä elämistä.

Hän on opettanut luopumaan ajatuksesta, että elämällä olisi kliimaksi. Hyvä elämä koostuu tarinoista ja fragmenteista. Ja mitä enemmän näitä hyviä tarinoita elämääsi mahtuu, sitä parempi. Sinun tehtäväsi on rakentaa arkeesi muistettavia otoksia. Siksi kahvihetkiin, kokousten koreografiaan, ystävän tapaamiseen, lapsen kiukun karkoitukseen, kuplivaan odotukseen, tunnelmien rakentamiseen ja niiden varjelemiseen kannattaa panostaa. Kun tyttären kanssa aamuhämärässä istumme hiljaa eteisessä odottamassa koulukyytiä, on universumi läsnä. Kaikki on läsnä.

Tämä vaatii, että on kiinnostuneempi hetken tarkoituksesta kuin elämän tarkoituksesta. Jälkimmäisen saat kaupan päälle.

Olen elämässäni viettänyt lukemattomia tunteja editointikopissa, seuraamassa uutisjuttujen ja dokumenttien editointia. Kuvatessa nauhalle tarttuu paljon mitäänsanomatonta ja turhaa materiaalia, väleihin muutamia herkullisia ottoja. Miten irrallisista kuvapätkistä saa tarinan?

Ajatellaanpa elokuvaa. Kronologisena ja realistisena tapahtumien ja arjen kuvauksena se olisi puuduttavaa ja tylsää. Samaa voi varmasti sanoa elämästä, minun ja sinun. Mutta kun sitä editoi ja jättää jäljelle olennaisimmat ja merkitystä pursuavat hetket, joista iso tarina piirtyy, voi käsillä ollakin mestariteos.

Vaikka välistä leikkaisi paljon otoksia pois, kauempaa katsottuna tarina pysyy silti eheänä. Kirjailija Donald Miller on haastanut meitä etsimään omaa ydintämme, the essence of me, jotta sen avulla löytäisimme oman tarinamme. Ilman tarinaa kokemuksesi ovat vain irrallisia sattumuksia.

Elämästä kiperän tekee sen, että tarinat, joita elämämme kertoo, eivät aina ole juuri niitä tarinoita, joita itse olisimme valinneet. En olisi itse valinnut omaishoitajan tarinaa. Enkä paria muutakaan juonenkäännettä. Olen joutunut treenaamaan rohkeuden lihastani kohdatakseni ne. Katsojina ja lukijoina emme myöskään ole kiinnostuneita liian helpoista tarinoista. Haluamme, että päähenkilöt kävelevät rohkeudella, päättäväisyydellä ja sydämellä kohti elämänsä vaikeimpia haasteita. Suurimmat tarinat ovat tarinoita konflikteista ja niistä selviämisestä. Miksi siis päästäisimme itsemme yhtään helpommalla? Tee itsestäsi hyvä tarina.

Se, mitä meille oikeasti tapahtuu, ei määritä meitä niin paljon kuin se, millaisen merkityksen me tapahtumille ja niiden opetuksille annamme. Siitä syntyy elämämme juoni ja tarkoitus. Siksi hetket ovat niin ratkaisevia. Ajatus kuolemasta juoksee kannoilla kuin apulaisohjaaja muistuttamassa, että pidä kiirettä juonenkulkujen kehittelyssä ja hetkien rakentamisessa, sillä tarina myös loppuu joskus.

Toinen ikävä tosiasia on, ettet muista elämästäsi tai tapaamistasi ihmisistä kuin murto-osan. Ihmettelet, keitä nuo kaikki ihmiset vanhoissa luokkakuvissasi ovat. Hetket, jotka haluat muistaa, kannattaa elää erityisen painokkaasti. Forte fortissimo. Piano pianissimo.

Tarinat ovat tarjottimella arjessamme koko ajan. Teinipoikani, nyt jo ohitseni kasvanut nuori tammi, pyytää minua yhä usein sekoittamaan itselleen kaakaot. Olen monesti kieltäytynyt kiireeseen vedoten ja sanonut, että “hyvä mies, osaat itsekin sekoittaa”. Mutta ymmärrän, että tässä onkin kyse muusta kuin kaakaonjanosta. On kyse kohtauksesta. Siinä äiti ja poika istuvat keittiönpöydän ääressä, ja äiti sekoittaa kaakaot pojan nimikkokuppiin pojan katsellessa. Kohtauksessa on olennaista, että ensin mukiin kaadetaan maito, vasta sitten kaakaojauho. Jotakin erityistä tapahtuu heissä molemmissa. Kun poika juo kaakaotaan, on äidin vuoro katsoa poikaa. Kun tätä on toistettu satoja kertoja nyt jo 13 vuoden aikana, kohtauksen intensiteetti kasvaa. Siitä on kasvamassa arkkitarinamme.

Vaihtoehtoinen kohtaus olisi se, että poika menee yksin jääkaapille, ottaa maitopurkin ja kaakaojauhot ja sekoittaa juoman. Avaa Aku Ankan ja lukee sen hiljaisessa keittiössä. Äiti istuu toisaalla kirjoittamassa tietokoneella tätä tekstiä. Mitään ei tapahdu heidän välillään.

Tässäkään kohtauksessa ei tapahdu ulkoisesti mitään järisyttävää, mutta meissä voi tapahtua, kun olemme läsnä ja ymmärrämme, että keskellä tätä pimeää arkea tarina elää meissä. Tarina tekee meitä. Parhaat tarinat muhivat arjen konflikteissa. Joskus elämäsi suurin tarina mahtuu yhden päivän tapahtumiin. Tarinankertoja voi tarttua vaikka tulitikkuihin keittiön pöydällä ja ryhtyä rakentamaan seuraavaa tarinaa.

Pesulanpitäjäsi Unna