“Myrnakupit tositeossa”. Lukisiko näin postauksessa, jossa kolme viisikymppistä rouvaa istuu 60-luvulla kahvittelemassa ruskeaviiluisen pöydän äärellä? Ystävättäret Viivi, Vieno ja Edla siinä suikistamassa suutaan. Tai toinen vaihtoehto: Viivi lypsämässä suomenkarjaansa ja postaamassa heti perään :“Jo heruu!”.
Viivi oli mummoni, ikinuori Karjalasta tuotu. Yritän kuvitella, mitä hän olisi selfieissään postannut. Ihan mahdotonta. Ei 1910-luvun lopulla syntynyt mummo olisi ikinä asettanut itseään syötiksi kameralle, ainakaan keskelle kuvaa pöyhkeästi. Ei ollut tapana korostaa itseään tai kehuskella omaisuudellaan. Hulluksi olisi kylillä puhuttu.
Mitä meille on tapahtunut? Suomalaisille, jotka emme (kuulemma) tee itsestämme numeroa tai osaa annostella ystävällisyyttä kansainvälisissä neuvottelupöydissä.
Kun suomalaiset sata vuotta sitten muuttivat tuhatpäisinä Amerikkaan, täkäläiset lehdet kuvailivat heitä karkeakäytöksiksi ja isokämmenisiksi, mutta ahkeriksi työntekijöiksi. Ei älynvälkyiksi, mutta aikaansaaviksi.
Kun Vaasasta sata vuotta sitten lähteneen Einon lapsenlapsenlapsi palasi toissakesänä Suomeen amerikkalaisneitokaisena, aiheutti hän välittömästi hämmennystä kauppakeskuksen hississä ja rullaportaissa – hymyilemällä tuntemattomillekin. “Anteeksi, olemmeko tavanneet?”, kysyy hymyn osakseen saanut suomalaisrouva. “Ei, emme varmastikaan, tulin vasta eilen Suomeen“. “No, ajattelin vain kun hymyilit minulle”, ihmettelee rouva ääneen.
Sata vuotta marinointia amerikkalaisessa ilmastostassa – ja kappas – suomalainen hymyilee tuntemattomille.
Selfie-tikun kanssa kulttuurievoluutio on ollut paljon nopeampaa. Vain pari vuotta selfie-treeniä on riittänyt siihen, että ujo suomalainen puristaa rintansa töröiksi, huulensa suppuun ja lavastaa häpeilemättä omistuksensa, vuosikertaviininsä ja visalla velaksi vingutetun thai-lomansa kaikkien silmille.
Ja toinen suomalainen tykkää, vaikka oikeasti kadehtii. Valikossa kun ei ole kateus-indeksilla varustettua tykkää-emojia.
Vielä muutama vuosikymmen sitten kansainvälisessä vertailussa “tutkijoiden huomiota kiinnitti erityisesti kateuden voimakkuus suomalaisten keskuudessa. Kateus toista kohtaan oli yleisempää kuin muualla, mutta kateus on motiivi, joka saa suomalaisen yrittämään enemmän. Lopputulos oli, että kaukana kylmässä Pohjolassa asuu maailman synkin, pessimistisin ja kateellisin kansa”, kirjoitti professori Liisa Keltinkangas-Järvinen(1)
Onko Facebook murtamassa suomalaista perisyntiä, kateutta, vai tankkaako se polttoainetta juuri sille ”kateudelle, joka saa suomalaisen yrittämään enemmän”? Mitä suomalainen siis oikeasti tekee, kun se tykkää toisen onnesta?
Mitä ihmettä meille on tapahtumassa?
Pesulanpitäjäsi Unna
Pesulanpitäjä Unna Lehtipuu on viestinnän ja merkitystalouden tekijä, joka valkopesee ja linkoaa käsityksiä rahasta, ajasta ja talentista. Käsittelyssä on kaikki lailliset pääomat. Haasta omaa suhdettasi rahaan ja talenttiin tilaamalla toisenlainen sijoitusopas Timanttipesula tästä linkistä kustantajan ystävähintaan (-20%) suoraan kotiisi. https://www.talentumshop.fi/timanttikampanja Myös e-kirjana mihin päin maailmaa tahansa. Kirjaudu blogin seuraajaksi unnalehtipuu.com
Viite 1: Liisa Keltikangas-Järvinen: Hyvä itsetunto (WSOY 1994)
TIMANTTIPESULA 