On ollut huimaa seurata viime vuodet suomalaisten joukkointoa säästämiseen ja sijoittamiseen, mutta myös tällä ilolla on omat varjonsa. Yhden niistä tunnistan pihiyden riskiksi. Ajoittain sijoittamispuhe saa jopa uskonnolliset mitat: vaurastuva ihminen ajattelee rahan vapauttavan hänet kuolevaisesta arjesta ja huolista. Hän meditoi pankkiotteensa äärellä ja rajaa piiriään samanuskoisiin, joskus lähes hurmoshenkisissä tilaisuuksissa ja verkostoissa. Hyvin eletty elämäkin saa euromääreen.
Ei ihme, sillä raha kiihottaa. Tutkimuksissa on osoitettu, että pelkästään moneythink, rahan ajatteleminen saa meidät suoriutumaan paremmin haastavissa ja älykkyyttä vaativissa tehtävissä. Mutta rahaan keskittyminen lisää myös haluamme pärjätä yksin ja olla riippumattomia muista ihmisistä. Se myös vähentää haluamme auttaa muita (tutkimus esim. K.D. Vohns, N.L. Mead, M.R.Goode). Vaikka juuri silloin meillä tulisi olla siihen varaa.
Liika rahaan keskittyminen kuljettaa siis meidät kauemmaksi siitä, mikä varmuudella lisäisi onnellisuuttamme eli yhteys toisiin ja omasta jakaminen.
Hyvässä elämässä taloudellinen riippumattomuus ei tarkoita riippumattomuutta toisistamme tai yhteisestä jakamisesta. Omastaan antaminen on nopein tapa vaurastuttaa mieltä.
Ihmettelet ehkä, millä pokalla tätä edes ääneen ajattelen, olenhan itsekin kirjoittanut sijoitusoppaita ja puhunut lukuisissa sijoitustapahtumissa – ja aion jatkossakin niin tehdä. Älä ymmärrä väärin, sillä taloudellinen varautuminen ja säästäminen on mielestäni fiksu hyve. Sijoittaminen on erinomainen väline moneen, mutta se ei itsessään vastaa elämäsi tärkeimpään kysymykseen ”miksi?”. Siksi mielelläni kuljetan sen kysymyksen mukana luennoissa. Rahan kataluus voi olla siinä, että muuttuessaan itsetarkoitukseksi se ei enää ole väline hyvään.
Rahan kataluus voi olla sitäkin, että se kääntää sinut itseesi, hedonistiseen omavoimaisuuteen ja katseesi pois muiden tarpeista. Kun ennen antelias mieli muuttuu pihiksi ja vain oman kirstun vartijaksi, olemme irtoamassa tarkoituksesta. Mikä tahansa hyve, myös säästäminen ja säästeliäisyys, kääntyy irvikuvaksi itsestään kun sitä yliviljelee. Pihi ja saita ovat säästäväisen pikkuserkkuja.
Ei ole tolkun häivää siinä, että ihminen on vauraimmillaan kuolinpäivänsä aamuna.
Ei myöskään ole tolkun häivää siinä, että ihminen on vauraimmillaan kuolinpäivänsä aamuna, sillä mitään et voi ottaa täältä mukaasi. Sukupolvelta toiselle siirtyy vuosittain 4-6 miljardin euron verran omaisuutta, ja suurin nettovarallisuus Suomessa on 65-74-vuotiailla. Tämä tarkoittaa, että mahdolliset perinnönsaajat ovat usein itsekin jo eläkeikässä, kuusikymppisiä, jolloin tarve rahalle ei ole enää yhtä huutava kuin ruuhkavuosina, lasten ollessa pieniä. Rahaa hillotaan vuosikymmeniä pankkiholveissa, eikä sitä edes itse käytetä saati osata laittaa kiertoon edes omille lapsille. Nykyinen nuori ja keski-ikää lähestyvä sukupolvi on paljon varattomampi kuin vanhempiensa sukupolvi samanikäisinä. Viisas toki pitää säästöjä myös itsellään, jotta olisi sote-vuosikymmenellä varaa maksaa loppusuoransa hoidosta.
Suomalaisessa kulttuurissa rahalla on raskas perimä. Siitä ei ole puhuttu, ja jos sitä on ollut, on se pidetty vakan alla. Sijoittajakansana olemme kuin horjuvia vastaheränneitä. Meillä ei myöskään ole ollut vahvaa antamisen kulttuuria, koska olemme luottaneet virkavallan ja valtion hoitavan heikkonsa. Kansantaloudessa olemme tulleet sen tien päähän, kun yhteinen jaettava hyytyy.
Viime vuonna menehtynyt professori Robert H. Nelson totesi viimeiseksi jääneellä luennollaan Helsingissä viime joulukuussa, että ”ihmisten usko talouskasvun lupaamaan maanpäälliseen paratiisiin näyttää horjuvan yhä pahemmin. Ympäristöuskonnon ongelma taas on kielteisyys: ihminen nähdään ongelmana” (Yliopistolehti 01/19). Hänen mukaansa tiede on ollut hyvä selittämään maailmaa, mutta huonompi tarjoamaan elämälle merkitystä, mitä vuoroin on haettu rahasta, ilmastonpelastamisesta tai vaikka marxilaisuudesta. Erityisesti uskonnollinen talouspuhe on kriisiytynyt viime aikoina. Raha tai taloudellinen turva ei ratkaise ihmisen syvintä kysymystä, miksiä.
Sijoittaminen on loistojuttu, kun se on kytketty syvempään tarkoitukseesi ja toisiin ihmisiin – ja voimistaa noita siteitä. Kun kuljet vaurastumisen tiellä, pidä lujasti niistä kiinni.
Unna Lehtipuu
Blogin kirjoittaja on viestintätoimisto Framillan toimitusjohtaja ja kuusinkertainen tietokirjailija. Hänen kolme viimeisintä kirjaansa käsittelevät rahataitoja, sijoittamista ja suhdetta rahaan. Työkseen Unna puhuu, kirjoittaa ja valmentaa viestinnästä ja oman talouden teemoista.
Timanttipesula – sijoita elämäsi fiksusti ( Talentum PRO 2016)
Rikastamo – elämäsi fiksuimmat rahapäätökset (Otava 2018), yhdessä Terhi Majasalmen kanssa.
Sijoittajaksi 7 päivässä (Alma Talent 2019), yhdessä Merja Mähkän kanssa. Podcast/talkshow Rikastamo Suplassa (supla.fi) ja valituin osin Radio Helmessä.
TIMANTTIPESULA 